Oletko törmännyt tilanteeseen, jossa taiteilija häpeää tai vähättelee omia tuotoksiaan? Minä olen, ja yleensä häpeäntunne liittyy varsinkin alkuvaiheen tekemiseen ja siihen, että tekijä on vasta aloitellut taidettaan tai hänellä ei ole kokemusta omien töiden esittelystä muille. Häpeää ilmenee epäilemättä myös jo pidempäänkin taidetta tehneillä henkilöillä.

Minulla on lukemisen alla häpeätutkija Brené Brownin teos "The Gifts of Imperfection: Let Go of Who You're Supposed to Be and Embrace Who You Are". Kirjan lukeminen laittoi minut pohtimaan häpeäasiaa taiteilijan näkökulmasta.

Kysyin asiaa myös Facebookissa ja sain teiltä vastauksia aiheeseen liittyen. Jutun lomassa on joitakin antamianne kommentteja. Huomaamme, ettemme ole oman epäröintimme kanssa yksin.

Mitä häpeä on?

Häpeätutkija Brené Brown sanoo, että häpeä on tuskallinen tunne tai kokemus siitä, että on jollakin tavalla epäkelpo ja viallinen. Häpeä kumpuaa siis viallisuuden kokemuksesta. Pohjimmiltaan häpeä on tutkijan mukaan pelkoa siitä, ettei tule rakastetuksi tai ei ole rakkauden arvoinen. Häpeään liittyy siis voimakas ja ikävä tunne siitä, ettei kelpaa. Kun häpeäntunne on valloillaan, aktiivisena on myös jossakin syvällä lymyävä ajatus siitä, että minua ei voida rakastaa.

Tämän tiedon valossa voidaan sanoa, että kun taiteilija häpeää teoksiaan, hän itse asiassa pelkää, että "epäkelvot" työt saavat muut torjumaan hänet ihmisenä.

Häpeä estää aloittamasta ja etenemästä

Häpeäntunne voi olla niin hallitseva, että se estää taiteilijaa (tai taideharrastajaa) aloittamasta tekemistä alun alkaenkin. Ikäänkuin olisi helpompi olla edes yrittämättä, niin ei ainakaan riskeeraa mitään. Kun ei aloita, ei tarvitse altistaa itseään mahdolliselle torjunnalle. Strategia voi kuulostaa järkevältä, mutta aiheuttaa todellisuudessa sisäistä ristiriitaa ja stressiä.

– En suoranaisesti häpeä, lopputulokseen olen aina tyytyväinen. Mutta joudun paljon pohtimaan sitä, olenko tarpeeksi hyvä, jos olenkin ihan surkea ja vain minä näen työssäni onnistunutta/hyvää. Uskallankohan nyt pyrkiä tuonne tai laittaa töitäni ehdolle...

 

Häpeä voi estää taiteilijaa näyttämästä töitään läheisilleen tai jakamasta niitä sosiaalisessa mediassa. Häpeä voi estää pitämästä ensimmäistä näyttelyä tai perustamasta omia nettisivuja. Häpeä aikaansaa alisuoriutumista ja siitä seuraavaa huonommuuden tunnetta. Taiteilija ei uskalla antaa kaikkeaan, vaikka haluaisi.

– ...mulle mun taiteeni on äärimmäisen henkilökohtaista, enkä haluaisi välttämättä aina linkittää esimerkiksi tekstiteoksiani omaan nimeeni, koska käsittelen niissä kipeitä aiheita. Eli siinä mielessä kai häpeilen, kun pelon vuoksi en uskalla tuoda itseäni niin rajusti esille, kuin olisi ehkä tarvis.

 

Kun ihminen pakottautuu murtautumaan häpeäntunteensa läpi ja uskaltautuu tekemään sitä, mitä hän todellisuudessa haluaa tehdä, hän kokee voimaantumista.

Teosten vähättely

Teosten vähättely liittyy häpeään ja huonommuuden tunteeseen. Kun taiteilija vähättelee omia tuotoksiaan, hän ei suostu näkemään taiteensa arvoa vaan ajattelee, että "se nyt on vaan kiva kuva". Vaikka työt olisivat kuinka upeita tahansa, taiteilija ei koe, että hänen työnsä ansaitsisivat tulla kutsutuksi taiteeksi.

Teosten vähättely voi kummuta monesta eri lähteestä, joista yleisimpiä lienevät taiteilijan huono itsetunto taiteilijana, hänen ikävät kokemuksensa kouluajoilta tai arvostuksen puute, jota hän kokee läheistensä taholta. Monet vakavasti taidetta harrastavat ihmiset ovat tuoneet esiin, että koska heitä ei tuettu taiteellisella uralla nuorena, heidän on vaikea arvostaa omaa työtään vanhempanakaan.

– Tuleehan noita omia töitä väheksyttyä, kuten "kuhan tuossa töhertelin" -tyyliin, vaikka katsojat niistä ovat tykänneet. Itsekriittisyys on suuri ongelmani.

 

Teosten vähättely näkyy myös siinä, miten taiteilija hinnoittelee työnsä. Vähättelevä tyyli saa aikaan alihinnoittelua, jossa taiteilija myy arvokkaita öljymaalauksiaan satasella ja akvarelleja parilla kympillä. Häpeällinen torjutuksi tulemisen pelko estää taiteilijaa lähettämästä töitään eteenpäin ja tarttumasta puhelimeen. Häpeä aikaansaa vetkuttelua ja täydellisyyden tavoittelua.

Suhde omaan työhön mutkistaa asioita

Taideteoksen tekemiseen liittyy monilla taiteilijoilla voimakkaasti tunne, että teokseen on vuodattanut palan itsestään. Teos ei ole pelkkä kylmä kuva, vaan se heijastelee tekijänsä ajatuksia ja tunteita. Osa taiteilijoista on sanonut, että kun saa paljon henkistä energiaa vaatineen työn valmiiksi, valmistunut työ tuntuu melkein kuin omalta lapselta. Työ merkitsee itselle hyvin paljon, eikä siitä hennoisi edes luopua.

Nämä taiteilijan kokemat tunteet eivät kuitenkaan ilmene kuvaa katsovalle ulkopuoliselle henkilölle. Katsoja katsoo vain lopullista tuotosta, eikä ole liiemmin kiinnostunut siitä, minkälaisen tunneskaalan siivittelemänä työ syntyi. Jos teos näyttää katsojasta rumalta, ruma se hänelle on – olipa taiteilijan oma suhde työhön mikä tahansa.

Kritiikki tärkeää työtä kohtaan voi tuntua taiteilijasta äärimmäisen musertavalta, jos työ on itselle rakas. Taiteilija voi kokea, että kritisoidessaan teosta kriitikko kritisoi taiteilijaa itseään, onhan työ "osa itseä". Näin ei kuitenkaan ole, ja negatiivisen kommentin sattuessa kohdalle taiteilijan olisikin hyvä kyetä irrottamaan omat tunteensa varsinaisesta kuvasta.

Mikäli mukana on häpeää ja heikkoa taiteellista itsetuntoa, asiat mutkistuvat entisestään. Kritiikki voi lamauttaa taiteilijan ja vaikuttaa hänen omanarvontuntoonsa alentavasti. Hän saattaa ajatella, että "minusta ei ole mihinkään" ja "minä olen huono taiteilija". Itsen sotkeminen saatuun palautteeseen on turhaa ja vahingollista. Työhön kohdistuva negatiivinen palaute ei tarkoita, että taiteilija olisi ihmisenä epäonnistunut.

Miten häpeästä pääsee irti?

Myös minä koen ajoittaista häpeää. Häpeä on eri asteista työni eri piirteissä ja ilmenee joskus yllättävilläkin tavoilla. Minulle tyypillistä häpeäntunteen välttelyyn liittyvää käytöstä on täydellisyyden tavoittelu, jossa vaadin itseäni ylittämään itseni aika rajullakin tavalla. Pusken itseäni omille äärirajoilleni. Kun häpeä iskee, parun omaa huonommuuttani miehelleni sohvannurkkaan käpertyneenä ja vollotan sikiöasennossa, kuinka epäonnistunut ihmisyksilö olen. Harrastan myös ylianalysointia ja rationalisointia. Järkeistän tunteitani liikauttavat asiat kylmiksi faktoiksi. Helppoa ja kätevää, eikö totta.

Miten häpeästä pääsee irti? Vastaan omien kokemusteni sekä häpeätutkijan löydösten perusteella.

1) Häpeän kuplan asteittainen rikkominen. Kun teemme niitä asioita, joita haluammekin tehdä – vähän väkisin – häpeäntunne hälvenee asteittain. Ikävä tunne on vielä mukana, mutta tosiasiassa pimeästä boxista murtautuminen kannattaa. Ensi kerralla on helpompaa.

– ...altistan itseäni pelolleni tulla arvostelluksi.

 

2) Tiedostaminen ja järki. Kun tiedostamme tosiasiat ja olemme järkeviä häpeän edessä, ikävä tunne ei lamaannuta meitä. Häpeä tulee jostakin, mutta siihen on mahdollista vaikuttaa.

– Kyllä minä joskus häpeän, tunnustan sen. Nykyisin kyllä jo vähemmän, koska mitään maalauksiaan ei tarvitse selitellä (opittu viimein). Jos joku kyselee, niin totean vaan että ai niinkö sinä sen koet? Onhan meillä oikeus olla juuri sellaisia kuin olemme.

 

3) Arvostus. Kun kehitämme tervettä itsetuntoa ja itsekunnioitusta, meidän ei tarvitse häpeillä itseämme tai tuotoksiamme. Sopiva arvostus itseä kohtaan estää pahimmat häpeäfiilikset ja pystymme etenemään taiteellisella urallamme.

– En häpeä. Olen vaan ollut hiukkasen arka ja miettinyt omaa maalaustaitoani, mutta viime vuosina olen päässyt sinuiksi itseni kanssa.

 

Minä olen päässyt sellaisesta häpeästä, joka estää minua toimimasta. Joskus häpeä tai sen pelko ovat elämässäni läsnä silloin, kun esiinnyn julkisesti tavalla tai toisella tai kun avaan syvimpiä tunteitani jollekin. Kun olen aito oma itseni, häpeä voi vaania nurkan takana.

Liisa